Melkein, melkein pääsin päivän läpi ilman ylenmääräistä syöpöttelyä ja pytyn halailua. Niin lähellä ja aina niin kaukana.Päivä sujui aamusta ihan hyvin. Yllättävän hyvin. Heräsin, lähdin kaupungille, tapasin äidin ja sain uuden hienon Chaplin julisteen seinälleni. En ollut toissaöisen session jälkeen syönyt mitään, joten uskaltauduin tuttuun ja turvalliseen kahvioon, jossa saa parhaimmat ruisleivät ikinä. Söin sen, kuulostelin oloa, ei hätää. Kun tuli ruokakauppaan menon aika kävi mieleni kaksinkamppailua ahmimisen ja kituuttamisen välillä. Kituuttaminen voitti, ja kannoin kotiin vaan light limpparia sekä mehua, Läkeroleja, kaurahiutaleita ja porkkanaa. Hei se kultainen keskitie, missä helvetissä sinä olet??!
Pikakelataan noin kello kuuteen illalla; NAKS - kauppaan. On lähdettävä kauppaan nyt heti. Ruokaaruokaaruokaa paljon ruokaa, kasseittain, kiloittain, tonneittain ruokaa.
Hassua miten sitä ei jaksa enää edes välittää muiden epäluuloisista katseista kassajonossa. Ennen häpesin silmät päästäni kun kävin ostamassa ahmittavaa, nyt otan tilanteen tyynen rauhallisesti. Tosin joskus tekisi mieli täräyttää niille tuijottelijoille, että 'Bulimia! Minulla on bulimia, en minä tätä kaikkea vatsaani jätä, lopettakaa jo tuo helvetin tuijotus!'
Tällä kerralla tämän varmaan laukaisi omien valokuvieni katsominen. Olen ällöttävä, epämuodostunut hirviö. Vaikka miten laihtuisin ei tätä rumuutta voi minusta kukaan poistaa. Epämuodostunut, se sana kuvaa minua parhaiten. Mutta laihana kukaan ei voi enää koskaan, ei ikinä, haukkua minua läskiksi. Koska minä muistan joka helvetin ivan, pilkan, nälvinnän. Ne sanat on poltettu mieleeni luultavasti ikuisesti, mutta hei, saittepahan naurunne.
Pelotan itseäni tällä hetkellä ihan hirveästi. Tekisi mieli tunnustaa äidille kaikki. Että en minä olekaan parantunut vaikka parhaani mukaan sellaista esitän. Mutta pelkään, pelkään niin paljon että sattuu. Pelkään mitä tapahtuu jos kerron, mutta vielä enemmän pelkään mitä tapahtuu, jos en kerro. Jos tämä tilanne jatkuu vielä kauankin samanlaisena?
Ajattelin että menisin isän luokse 'turvaan'. Siellä olisi rakasihana kissani ja pikkusisko. Ainut mutka matkassa on epämääräiset välini isän uuden vaimon kanssa... Ja minä melkein tiedän jo, etten mene sinne. En kestä mahdollisia riitoja ja konfrontaatiota. Ei kiitos.
Ja minä haluan olla pieni. Ei siitä pääse yli eikä ämpäri. Se ajatus on niin iskostunut päähäni: pieni = hyvä. Laiha = kaunis.
Mitä helvettiä minä teen itselleni?
2 kommenttia:
Siellä omgfoodissa mäkin vietän aikani xD
Äh, oot ihana. Osaisinpa jotenki piristää sua *halistelee*
heh, kassajonossa on aina yhtä hauskaa, noloa ja turhauttavaa.
noloa se on silloin kun menen samaan kauppaan toisen tai kolmannen kerran ja tietty samalle kassalle kun eka kerralla. voi kun maa nielisi minut.
joskus joku mies on kassalla heittänyt, että heh, aikamoiset ostokset, meinaatkos kaiken syödä itse?
ja meinasin siihen ihan sanoa, että kyllä, syön kaiken itse ja oksennan ne sinun päälle sitten. kiitos hei!
onhan se vähän kummaa kun näinkin pienessä paikassa minä ravaan päivittäin ostamassa kilon juustoa. juu, eeh, meillä on iso perhe (minä ja kaksi kissaa)
ja LASTENKUTSUT TULOSSA!
mutta eipä sitä silloin välitä mistään, kun sitä ruokaa on pakko saada. voi kun edes välittäisi. ei tätä jaksaisi enää. ei ollenkaan. olen ihan valmis luovuttamaan. (mutten lopettamaan laihdutusta!)
ääh. kai tämä joskus on ohi. ei se ikuisuuksiin voi jatkua. ei vain voi. ihmisiä paranee jatkuvasti; ehkä pian on meidän vuoro. ehkä se tulee odottamatta, niin kuin kaikki hyvä elämään. täytyy vaan uskoa siihen, jaksaa uskoa.
kyllä vielä joskus.
Lähetä kommentti