En saanut viime yönä nukuttua ollenkaan. Luin Rajan loppuun, kirjoitin, pyörin sängyssä, söin, oksensin ja *gasp* itkin! Itkin. Minä, joka en koskaan itke. Syystä tai toisesta löysin kuitenkin itseni parkumasta asuntoni lattialta keskellä yötä. Mutta... Tiedättehän sen tunteen, joka valtaa oikein kunnon itkun jälkeen? Helpottunut, keveä, niin kuin taakka olisi nostettu hartioilta? Sitä ei tullut. Ei vaikka kuinka itkin ja itkin. Lopulta tunsin itseni idiootiksi, nousin lattialta, kuivasin kyyneleet, ja olin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Uni tuli viimein aamu seitsemän aikoihin.Laitoin äsken kahdelle paikallislehdelle netin kautta juttuehdotuksen syömishäiriöistä ja niiden hoidon puutteesta paikkakunnallani o_o. Tuo(kin) oli ihan hetken mielijohde, enkä tiedä tarttuuko kumpikaan lehti ideaan, mutta ainakin yritin. Ketuttaa vaan aivan älyttömästi, että täällä ei ole yhtään henkilöä tai hoitolaitosta, joka olisi erikoistunut syömishäiriöden hoitoon. Parhaimmillaan 'hoito' on kerran viikossa sosiaalityöntekijän kanssa rupattelua. Nimimerkillä kokemusta on. Jotain tälle asialle vaan on tehtävä. En välitä vaikka mitään muutoksia ei minun aikanani tapahtuisi, mutta kun edes tulevaisuudessa asiat olisivat paremmalla mallilla.
Viimeisen tunnin olen viettänyt miettien lähdenkö kaupungille ruoanhakureissulle vai en. Saa nähdä miten käy.
Mieleen muuten pälkähti äsken, että en ole sulattanut yhtäkään ateriaa yli kuukauteen. Ja kroppa & mieli tykkää. Go me.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti