And it hurts with every heartbeat

Warning: tästä saattaa tulle erittäin pitkä, erittäin sekava ja erittäin vaikeasti luettava postaus. Olen ollut tunteideni kanssa niin hurjassa vuoristoradassa, että en itsekään ota enää ajatuksistani selkoa. Jonkilaisen päätöksen sentään tämän päivän aikana olen saanut aikaan. Aion yrittää nyt yhden, kenties viimeisen kerran päästä eroon jokapäiväisestä bulimiastani. Lataan kaiken minkä itsestäni irti saan siihen, että en enää syö ja oksenna 24/7. Jos en onnistu, niin annan itselleni 'luvan' luovuttaa. En jaksa elää tämän kanssa, mutta jos elämä ilmankaan ei onnistu niin... Niin, mitä sitten? En tiedä, mutta tämä on joko/tai- tilanne.

Viime yön vietin taas valvoen. Söin, puklasin, koomasin koneella, tein Tieteen Kuvalehden ÄO- testin, paljastin galtsuhenkilöllisyyteni muutamalle kanssabloggaajalle ja nyyhkytin kun luin somethingfishy:n sivuilta syömishäiriöön kuolleiden muistokirjoituksia. What an interesting life I lead. Heräilin muutaman tunnin 'yö'unien jälkeen noin puolelta päivin, vilkaisin itseäni peilistä, naksautin aivot pois päältä ja lähdin kaupungille aikomuksena ostaa laksatiiveja ja ahmittavaa. Katselin siellä kaupungilla ihmisiä ja ihmettelin, mikä minussa on vikana kun en osaa elää? Olenko tehnyt jotain sanoinkuvaamattoman, hirvittävän pahaa edellisessä elämässä, ja nyt maksan siitä verojen kanssa?

Paljastelen nyt sellaisia asioita elämästäni, joista minut on liiankin helposti tunnistettavissa jos vähänkään tietää taustoistani IRL. Ensinnäkin, opiskelu. Minulla olisi unelmien paikka unelmien yliopistossa unelmien alalta Englannissa. Tätä on siirretty jo vuodella (olen siis vuoden 2007 yo) sairaalahoidon takia. Tuolloin olin osastolla hurjat neljä viikkoa anoreksian ja masennuksen takia ennen kuin uloskirjauduin. Hain uudelleen, pääsin vielä parempaan yliopistoon ja olin ihan varma, että nyt oikeasti pystyn lähtemään. En pysty, en helvetti pysty. Kaikki keverini ovat vielä siinä uskossa, että parinkymmenen päivän päästä nousen Finnairin koneeseen ja lennän Englantiin. En tiedä, miksi en uskalla(?) kertoa että en ole lähdössä. En tiedä koenko täällä asuvien kavereideni kanssa enää niin suurta yhteenkuuluvuutta kuin ennen sairastumistani. Jos kokisin, niin ei kai tämmöisistä asioista kertomisen pitäisi olla ylitsepääsemätöntä?

Siitä päästäänkin seuraavan aiheeseen, eli siihen että minun on mielenterveyteni kannalta varmaan pakko muutta pois tästä kaupungista. Tämän kaupungin kaikki kadut tuntuvat olevan täynnä kipeitä muistoja. Mutta toisaalta tykkään myös paikan pienuudesta ja kotoisuudesta, siitä että täällä on niin värikkäitä ja persoonallisia ihmisiä, siitä että äiti asuu muutaman kilometrin päässä. Mutta minä olen täällä niin yksin. Mahdollisuudet töiden saamiseen ovat slim to none eikä paikallisessa yliopistossa välttämättä tarjota ensi vuonna alaa, mitä haluan opiskella. Kuulostaa ehkä tyhmältä, mutta jotenkin vain tiedän että täältä pitää lähteä eteenpäin.

Isä soitti pitkästä aikaa tänään ja kyseli, olenko miettinyt opiskelu- ja työasioita, painotti sitä että hänen mielestään minun paikkani on yliopistossa. 'Sinun lahjoillasi ja päälläsi ja luonteellasi, ei se AMK ehkä sovi sinulle, etc.' Tämä AMK- kommentti tuli sen jälkeen kun olin maininnut että aion mahdollisesti hakea tämän kuun yhteishaussa ammattikorkean puolelle, ja painotin vielä että voihan sitä silti hakea yliopistoonkin. Entiedäentiedäentiedä! Teenkö niin miten vanhemmat haluavat vai miten itse haluan (olisi kyllä varmaan aiheellista selvittää ensin mitä se on).

Joka tapauksessa, tämän bulimiaputken on katkettava, tai minä katkean. Onneksi minulla on kaikki nettiystäväni, joista joidenkin kanssa on tullut yllättävän läheiseksi vaikka ei ole koskaan tavattukaan. Tänään sain Virossa asuvalta fellow bulimikolta ihanan mailin, ja tuli kyllä lämmin olo, kun joku muistutti että en ole ihan samantekevä ihminen.

Tämä oli niin sekava postaus että respectit jos pääsitte loppuun asti :>! Lupaan, että seuraava on taas inhimillisempää luettavaa.