People staring, they know you've been broken

Eipä sitten tullut eilisestä baarireissusta mitään. Odotin noin yhdeksään asti illalla täydessä tällingissä puhelinsoittoa, jota ei koskaan kumminkaan tullut. Vitutti, ärsytti, suututti, ketutti, raivostutti siinä määrin, että ajattelin 'fuck this' ja lappasin ylijäämä ruoat siihen pohjattomaan kuiluun joka myös vatsalaukkunani tunnetaan. Oks vessaan, koneella nörttäilyä ja nukkumaan (näin muuten koko yön ihmeellisiä unia Afrikasta o_o).

Ajattelin sitten herättyäni, että minähän en muuten ole tällä kerralla se, joka ottaa yhteyttä ja ehdottaa tapaamista. En soita, en viestittele, en mene käymään. Todella kypsää käytöstä, joo, mutta tuntuu, että seurani kelpaa ainoastaan silloin kun kukaan muu ei pääse/suostu tekemään jotain. Olen aina se, joka menee mukaan lääkäri/hammaslääkärikäynneille, joka hoitaa lemmikkejä tarvittaessa, laittaa hiukset kun muut(!) lähtevät illanviettoon, etc. Mutta ei vain kummasti ole ketään näkynyt minun tukenani erinäisissä lääkäritapaamisissa. Ei sillä, että olisin ikinä edes pyytänyt, en halua kuormittaa muita näillä ongelmilla, mutta silti. Silti on sellainen olo, että seura kelpaa vain, kun joku muu ei suostu ko. hommaan mukaan.

Olenko sitten niin tylsä, ongelmainen, epäsopiva, sosiaalisesti retard, että isomman porukan kokoontuessa minua ei haluta latistamaan tunnelmaa? En tiedä. Osaan kuitenkin omasta mielestäni pitää hauskaa, kuunnella muita, enkä avaudu omasta päänsisäisestä maailmastani. Myönnän, että tuntemattomien ihmisten seurassa olen aluksi ujo, mutta onko se sitten syy siihen, että en kelpaa mukaan?

Aikamoiset huonommuuden tunteet olen saanut tällä pähkäilylläni aikaan. Jotenkin ajattelen automaattisesti, että syyn on sitten pakko olla minussa. Alan miettimään, miten minun pitäisi käytöstäni ja ulkoista olemustani muutta, että kelpaisin. Ja tämä on niin tyhmää! En minä halua muutta persoonallisuuttani muutaman ihmisen mahdollisen hyväksynnän saavuttamiseksi. Jos en kelpaa tällaisena niin so be it. Tulee kyllä kieltämättä olemaan aika yksinäistä, mutta en jaksa enää tätä helvetin peliä. Odottaa ja miettiä koko ajan, että pitävätkä ne suunnitelmat nyt vai ei. Ilmoitetaanko minulle mitään vai ei. Ja kuitenkin seuraavan kerran kun joku kavereistani soittaa ja pyytää jotain, suostun. Koska en yksinkertaisesti osaa sanoa ei. Sehän tarkoittaisi että *gasp*, joku saattaisi ajatella minusta pahaa. Eikä se käy laatuun.

En oikein tiedä, mitä tällä postauksella haen, kai yritän purkaa tätä turhautumista. Jatkan omassa yksinäisessä itsesäälissäni pyörimistä ja Harry Potterin (can you say nerd?) katselemista.

EDIT: Laitoin kuin laitoinkin ko. kaverille viestiä, että eivätkö menneetkään illalla mihinkään. 'Oi sori mä unhodin kokonaan ilmoittaa sulle, tänne tuli niin paljon porukkaa että en muistanut.' Kitti kaverit, tämä tyttö lähteekin nyt bussilla kaupunkiin, ostaa Makuunista kilon säkin karkkia, vuokraa leffoja, käy vielä Ärrällä ja Hesessä täydentämässä ruokavarastot, tulee kotiin, syösyösyö ja oksoksoks.