Ordinary's just not good enough today

'Thank God I have this ugly fat body for which to focus on and hate and spend all my time trying to fix, change, lessen. Thank God for exercise machines, and diet pills. Thank God for weight loss. Thank God I can try and fix the outside because I just know that the inside is beyond repair."

Siinäpä kiteytettynä päivän ajatuksia. Olo ei ole yhtä huono kuin eilen, mutta ei kyllä paljon parempikaan. Tapasin tänään kahta kaveria kahvittelun merkeissä, ja ensimmäinen kommentti oli: 'Mitä ihmettä sun kasvoille on tapahtunut? Sun naama on ihan turvonnut, näytät vähän pullukalta.' Cheers mates. Yritin siinä sitten sönköttää jotain flunssasta ja turvonneista rauhasista, vaikka ei 24/7 oksenteleminen ole varmaan ainakaan parantanut asiaa...

Tuosta pullukka kommentista johtuen onkin sitten ollut 'mukava' läskitys-olo koko loppuillan. Ahmiminenkin käväisi mielessä, mutta peiliin katsomisen jälkeen ajatus unohtui aika nopeasti. Ruokaa ei sinänsä edes tee mieli, vaikka tämän päivän olen mennyt vain xx- kalorimäärällä. Bulimointi on vain niin syvälle juurtunut tapa hallita ahdistusta, että siitä pois opetteleminen ei tule olemaan helppoa. Ja jos en saa tuota päivittäista kalorimäärää nostettua niin repsahtaminen tulee tapahtumaan hyvinkin nopeasti.

Kuulostaa ehkä hullulta, mutta en edes ajattele, että nyt syön vain tämän ja tämän verran ja sitten laihdun niin ja niin monta kiloa. En ajattele, että kun laihdun, olen kaunis, kiva, iloinen, elämä hymyilee ja aurinko paistaa. Olen ollut liiankin laiha (wtf, onko se edes mahdollista?), eikä olo ollut yhtään sen hehkeämpi kuin hyvinsyöneenäkään. Minulle se pienuus on enemmänkin olotila kuin ulkonäöllinen seikka. Ajattelin/ajattelen, että silloin en ainakaan voi tulla hylätyksi mistään lihavuuteni takia. Jos mokaan jonkun homman, mokaan sen muista syistä. Eikä silloin voi kukaan tulla täräyttämään 'Läski!' päin naamaa. Syöminen vaan tuntuu melko tarpeettomalta tällä hetkellä. En sinänsä tunne, että en ansaitse ruokaa, mutta jotenkin on semmoinen olo, ettei minun kuulu syödä. Kyllä tällä vararavinnolla luulisi pärjäävän muutaman viikon.

Saan myös jotain hyvin sairasta tyydytystä siitä kun vaatteet alkavat käydä liian suuriksi ja muut kauhistella ulkonäköäni. Mentaliteetilla 'ihan sama jos seinät kaatuu päälle, kuhan saan vain olla laiha'. Nyt ne seinät kaatuvat päälle muutenkin, joten kai tässä voisi ruveta taas pienentymään.

Mutta se niistä tällä erää, olo on ihan täysin yliväsynyt tuosta yhdestä vaivaisesta kahvilareissusta. Ei se ulkona käyminen niinkään, vaan se pärjäävää esittäminen. Kun katsoo ja kuuntelee kavereita, eikä päässä ole kuin yksi ajatus: 'Minä en tule koskaan olemaan onnellinen.'