People staring, they know you've been broken

Eipä sitten tullut eilisestä baarireissusta mitään. Odotin noin yhdeksään asti illalla täydessä tällingissä puhelinsoittoa, jota ei koskaan kumminkaan tullut. Vitutti, ärsytti, suututti, ketutti, raivostutti siinä määrin, että ajattelin 'fuck this' ja lappasin ylijäämä ruoat siihen pohjattomaan kuiluun joka myös vatsalaukkunani tunnetaan. Oks vessaan, koneella nörttäilyä ja nukkumaan (näin muuten koko yön ihmeellisiä unia Afrikasta o_o).

Ajattelin sitten herättyäni, että minähän en muuten ole tällä kerralla se, joka ottaa yhteyttä ja ehdottaa tapaamista. En soita, en viestittele, en mene käymään. Todella kypsää käytöstä, joo, mutta tuntuu, että seurani kelpaa ainoastaan silloin kun kukaan muu ei pääse/suostu tekemään jotain. Olen aina se, joka menee mukaan lääkäri/hammaslääkärikäynneille, joka hoitaa lemmikkejä tarvittaessa, laittaa hiukset kun muut(!) lähtevät illanviettoon, etc. Mutta ei vain kummasti ole ketään näkynyt minun tukenani erinäisissä lääkäritapaamisissa. Ei sillä, että olisin ikinä edes pyytänyt, en halua kuormittaa muita näillä ongelmilla, mutta silti. Silti on sellainen olo, että seura kelpaa vain, kun joku muu ei suostu ko. hommaan mukaan.

Olenko sitten niin tylsä, ongelmainen, epäsopiva, sosiaalisesti retard, että isomman porukan kokoontuessa minua ei haluta latistamaan tunnelmaa? En tiedä. Osaan kuitenkin omasta mielestäni pitää hauskaa, kuunnella muita, enkä avaudu omasta päänsisäisestä maailmastani. Myönnän, että tuntemattomien ihmisten seurassa olen aluksi ujo, mutta onko se sitten syy siihen, että en kelpaa mukaan?

Aikamoiset huonommuuden tunteet olen saanut tällä pähkäilylläni aikaan. Jotenkin ajattelen automaattisesti, että syyn on sitten pakko olla minussa. Alan miettimään, miten minun pitäisi käytöstäni ja ulkoista olemustani muutta, että kelpaisin. Ja tämä on niin tyhmää! En minä halua muutta persoonallisuuttani muutaman ihmisen mahdollisen hyväksynnän saavuttamiseksi. Jos en kelpaa tällaisena niin so be it. Tulee kyllä kieltämättä olemaan aika yksinäistä, mutta en jaksa enää tätä helvetin peliä. Odottaa ja miettiä koko ajan, että pitävätkä ne suunnitelmat nyt vai ei. Ilmoitetaanko minulle mitään vai ei. Ja kuitenkin seuraavan kerran kun joku kavereistani soittaa ja pyytää jotain, suostun. Koska en yksinkertaisesti osaa sanoa ei. Sehän tarkoittaisi että *gasp*, joku saattaisi ajatella minusta pahaa. Eikä se käy laatuun.

En oikein tiedä, mitä tällä postauksella haen, kai yritän purkaa tätä turhautumista. Jatkan omassa yksinäisessä itsesäälissäni pyörimistä ja Harry Potterin (can you say nerd?) katselemista.

EDIT: Laitoin kuin laitoinkin ko. kaverille viestiä, että eivätkö menneetkään illalla mihinkään. 'Oi sori mä unhodin kokonaan ilmoittaa sulle, tänne tuli niin paljon porukkaa että en muistanut.' Kitti kaverit, tämä tyttö lähteekin nyt bussilla kaupunkiin, ostaa Makuunista kilon säkin karkkia, vuokraa leffoja, käy vielä Ärrällä ja Hesessä täydentämässä ruokavarastot, tulee kotiin, syösyösyö ja oksoksoks.

I don't eat, but I play with this grey, grey food

Olin eilen niin rättipoikkiväsynyt, että en jaksanut okein postailla. Nukahdin jo yhdeksän aikaan, mutta heräilin kyllä pitkin yötä tukkoisen nenän ja kipeän kurkun pakottamana. Kuumetta en ole mittaillut, mutta jonkinnäköistä syysflunssaa ilmeisesti poden.

Eilinen oli vaihteeksi täynnä toimintaa. Kahvilla käyntiä, kaverin uuteen asuntoon tutustumista ja hänelle pupun ostoa. Oli yllättävän mukavaa ja ihmeellisen ahdistusvapaata. Naurettiin yhdessä kun selattiin läpi vanhoja valokuvia yläasteelta. 'Tässä sulla oli vielä kunnon tissit!' ja vastaavia heittoja tuli jonkin verran, mutta onnistuin ottamaan ne ihan huumorilla ja nauramaan itselleni, mikä on yksi top 5 vaikeimmista asioista minulle. Ei tehnyt mieli ahmia, vaikka jääkaappi olikin täynnä ruokaa. Aika köyhäksi se syöminen kylläkin jäi, mutta no, en nyt stressaile siitä.

Tänään piti sitten heti aamusta mennä toisen kaverin henkiseksi tueksi hammaslääkäriin. Aamulla olin päättänyt, että tänään on 'lupa' ahmia, koska sillä tavoin mahdolliset nesteturvotukset kerkeää laskea maanantain punnitukseen mennessä. Söinsöin ja söin, ja kaikki maistui ihan pahvilta. Jätin sitten koko homman kesken, kävin vessassa deletoimassa ja nyt kirjoitan tätä sekä kuuntelen uutta Danko Jonesia.

En tiedä, minkä takia ennen niin pakottavasta tarpeesta syödä kaikki näkyvissä oleva ollaan siirrytty tähän tilanteeseen, jossa ruoka ei maistu miltään eikä tee mieli ahmia. Tämänpäiväinenkin tuntui ikään kuin velvollisuudelta. No kun sitä ruokaa nyt on niin pitäähän se pois syödä, menee muuten rahat hukkaan (hah, ihan kuin ne eivät menisi hukkaan kun oksennan ne kallisarvoiset ruoat pöntöstä alas). Nyt ajattelin, että ihan suosiolla kiikutan yljäämät ulkoroskikseen pois täältä kotoa häiritsemästä. Eipähän tarvitse illalla pyöriä sängyssä ja miettiä oman jääkaapin sisältöä. Olen muuten alkanut nähdä hirveästi unia, joissa ahmin, enkä joko saa oksennettua tai en muista, olenko oksentanut. Sitten herään ihan paniikissa ja muutama hetki menee tajutessa ja vakuutellessa itselleni, että se oli vain unta.

Tänään on edessä se mahdollinen baarireissu... Sama vaatedilemma edelleen. Ja lisäksi hiusongelma. Olen vain antanut tämän tukan kasvaa ja leikannut muutaman sentin latvoista about 2 x vuodessa. Värjäyksestäkin on jo aikaa, joten päästäni roikkuu tällä hetkellä erittäin pahasti ohentunut, epämääräisen värinen kasa hamppuuntuvaa materiaalia, joka joskus on muistuttanut etäisesti hiuksia. Kai sitä jotain keksii, ja toivottavasti mennään johonkin rennompaan paikkaan, minne ei edes tarvitse niin laittautua. Juoda en ajatellut känniavautumisen pelossa. Ja ne kaloritkalorit, niitä tuntuu olevan kaikissa alkoholipitoisissa juomissa ihan liikaa. Ja tottakai ne tuntuvat 'turhilta', koska ovat nestemäisiä kaloreita. Typerä sekä turhaannuttava ajattelutapa, mutta vältynpähän ahdistuksilta.

Tästä tuli nyt superlyhkäinen teksti, mutta pitäisi jaksaa raahatua vielä suihkuun ja ruveta sitten ratkomaan tuota vaateprobleemaa :/.

Ihanaa viikonloppua kaikille <3

Numbers rule I've been told

Repsrepsreps. Tai no, en tiedä minkä takia tätä on niin vaikea myöntää repsahdukseksi? En ryve itsesäälissä, asia ei harmita, tästä mennään eteenpäin ja kaikki on hyvin. Tuntuu, että minä nimenomaan _valitsin_ ahmimisen. Se oli minun päätökseni, tiesin mitä siitä seuraa ja mitä se tuo, plussat sekä miinukset, ja silti minä valitsin sen. Miksi? Syy on niinkin yksinkertainen kuin tylsyys ja yksi liiallinen omena, jota en vain voinut itselleni sallia. Outoa oli, että en nauttinut niinkään ahmimisesta, vaikka kiersin vartavasten neljä (!) eri liikettä läpi saadakseni haluamani. Sen sijaan oksentamisen jälkeen leijuin pilvissä. Mietin siinä pöntön ylle kumartuneena viimeisiä ruoanmurusia oksentaessani että miksi jättäisin yhtään mitään sisääni, mitä en sinne halua, jos sen saa näin helposti pois?

Mieleen tulivat erään kymmenen vuoden syömishäiriöstä täysin parantuneen, elämäniloisen ja terveen nuoren naisen sanat kun vuodatin hänelle koottuja kertomuksia bulimiastani. 'Se ei ole ikinä sinun oma valintasi.' Tämä toteamus siis seurasi teoriaani siitä, että joskus päätän sessioida ihan vain ajan tappamiseksi. Että joskus ei vain ole mitään triggeriä, ei dramaattisia tapahtumia, ei yhtään mitään muuta kuin minä ja tylsyys. Kello, jonka viisarit matelevat eteenpäin aivan liian hitaasti. Rupesin sitten analysoimaan tätä päivää ja etsimään syitä käytökselleni. Ainut asia, jonka voin jollain alitajuisella tasolla kuvitella laukaisseen ahmimisen oli pitkästä aikaa siskoni näkeminen. Tuntuu aivan äärettömän, hirvittävän pahalta ajatella, että oman perheenjäsenen tapaaminen pystyisi laukaisemaan tällaista käytöstä. Muistin vain niin elävästi taas sen, kuinka meitä on aina vertailtu. Siskoni on laiha. Todella laiha. 40 kiloa ja rapiat, eikä ole minua kuin muutaman sentin lyhkäisempi (oma pää keikkuu siellä 168 cm hujakoilla). Muistan miten itkin, raivosin ja hakkasin itseäni kun en pystynyt käsittämäään, miksi hänet on luotu niin laihaksi ja minut puolestaan epämuodostuneeksi kimpaleeksi löysää laardia. Miksi? Miksi minun piti kestää ne kaikki helvetin solvaukset? Haloo, en minä tätä vartaloa ole valinnut! Minun puolestani se saa kuolla, mädäntyä ja maatua, saisipahan arvonsa mukaan.

Miten en koskaan, en ikinä pääse tiettyjen sukulaisten silmissä samaan asemaan kuin siskoni, koska läski nyt vain tykkää minusta liikaa. Tämä on johtanut siihen, että ylisuoritin koulussa ala- asteelta lähtien. Koulu oli se, missä pystyin olemaan parempi ja pieni minä kaipasi niin kovasti hyväksyntää, että oli valmis tekemään mitä tahansa sen eteen. Lukion viimeiset vuodet ovat täysin harmaan usvan peitossa. Muistan hajanaisia asioita sieltä täältä. Sen, miten piti vältellä peilejä, ettei koulupäivä menisi pilalle oman peilikuvan näkemisestä. Sen, miten ruokailua piti mennä karkuun rakennuksen toiseen päähän. Sen, miten lakkiaspäivänä keskitin kaikki voimani vain siihen, että en pyörry lavalle. Ne kirjaimet siinä paperissa eivät vieläkään tunnu yhtään miltään.

Viikonlopuksi tuli kutsu isän luo... Mutta se ruoka. Maanantaina on punnitus ja tuntuu, että siihen täytyy 'valmistautua' erinäisiä metodeja hyväksikäyttäen. Voin ehkä vain sanoa, että en pysty syömään lämmintä ruokaa (johon en totuuden nimissä tällä hetkellä pysty). Ajatus maalle menosta joka tapauksessa houkuttaa. Olisin turvassa jääkaapiltani, jonne jäi tästä päivästä paljonpaljon ruokaa. En tiedä, kuinka kauan Arnoldsin tuotteiden, amerikkalaisten pannukakkujen ja lempisuklaiden (just to name a few) edessä vahvana pysyminen onnistuu.

I'll keep the hurt at bay

Olen itsekin yllättynyt siitä, miten positiivinen päivä tänään on ollut. Taka-alalla on kyllä koko ajan ajatus siitä, että tämä on vain jotain ohimenevää, älä tuuduttaudu tähän valheellisen hyvään oloon, yms. Heräsin kohtuu-unin nukutun jälkeen kymmenen aikoihin ja päätin ottaa takaisin tutun aamupalarutiinin. Kaurapuuro tuntui vielä tässä vaiheessa liian 'raskaalta', joten päädyin ananaspurkkiin ja Läkerol- pussiin.

Masistelin jonkin aikaa koneen ääressä, selasin omgodfoodia läpi ja mietin ahmisinko tänään vai en. Päädyin kuitenkin lähtemään kaupungille vaikka tiedostin, että riskinä on ihmismassasta, omasta koosta ja muiden pienuudesta ahdistuminen. Yksi kaverini soitti onneksi juuri kun aloin turhautumaan päänsisäiseen jossitteluuni ja pyysi lähtemään kahville. Odotellessani pyörin henkka & maukalla josta mukaan tarttui kahdet farkut sekä raitapaita poikien puolelta (ajattelin olla rohkea ja uhmata 'vaakaraita leventää'- myyttiä ;>). Grand total oli vain vähän alle 50 euroa.

Kahvitellessa söin sitten täyetyn ruispalan, joka tuntui jotenkin liialta, likaiselta ja ylimääräiseltä. Vakuuttelin siinä kaverin odotellessa ääneti itselleni, että tämä on ihan okei, yritän syödä vähän enemmän, jotta en ahmi. Suunniteltiin viikonlopulle baarireissua, mutta saa nyt nähdä toteutuuko suunnitelmat. Ensinnäkin, en ole käynyt kuukausiin missään sosiaalisoitumassa (heh, onkohan tuo edes sana). Toiseksi, minulla on paha tapa 'valmistautua' tuollaisiin illan viettoihin edellisen ja menopäivän paastolla. Tämä + alkoholi = erittäin humalainen, sammumispisteessä oleva, itsensä päälle oksenteleva minä. Ellen sitten pidättäydy vain muutamassa valkkarilasissa. Ja listan viimeisimpänä tietenkin se klassinen 'MITÄ MÄ LAITAN PÄÄLLE!!??' Eli missä näytän laihimmalta, on kumminkin mukava päällä ja tilanteeseen sopiva. Tehtävää ei ainakaan helpota allekirjoittaneen olematon tyylitaju, josta varmaan kertoo aika paljon se, että ostan suurimman osan vaatteistani lasten, etenkin poikien puolelta (pääasiassa hinnan takia kylläkin). En osaa yhdistellä, en tykkää tissit (mitkä tissit :D) ylös ja tyrkylle- tyyppisistä topeista, enkä edes omista kuin muutaman hienomman vaatekappaleen. Ehkä laitan nuo tänään ostamani mustat pillit ja nahkatakin? Ja sitten jonkun paidan kun vielä keksisi...

Nyt odotan kaveria hakemaan minut yökyläilemään. Mennään huomenna hoitamaan aamusta joitain asioita kaupungille ja metsästämään minulle uutta imuria. Aloitin muuten ruokapäiväkirjan pitämisen taas, tämän päivän saldoksi tuli noin 450 kaloria, mikä on minulle paljon ja iso harppaus eteenpäin niistä 50 kalorin päivistä, joista ei seuraa mitään hyvää. Vatsa on turvonnut ja pinkeänä, mutta edellisistä kokemuksista viisastuneena tiedän, että se alkaa kyllä lopulta pelaamaan. Yli viikon ummetus ei kyllä ole mikään maailman coolein asia...

Minä jatkan Moneybrotherin kuuntelua ja kyydin odottelua, pus <3

Weighing in

Ensimmäinen käynti uuden psykologin luona on nyt ohi. Tosi nuorekas ja yllättävän mukavan oloinen nainen. Oli aika kauhistunut edellisen hoitopaikkani tasosta: 'Siis et ole käynyt vuoteen ravitsemusterapiassa, kuinka voi olla mahdollista? Eikö sulle ole edes ehdotettu tätä?' Varaa nyt sitten ajan minulle tuonne ravintoterapiaan ja yleislääkärille, jotta saadaan lääkityskin kuntoon ja ajan tasalle. En tosin usko, että muita muutoksia tulee kuin jotain vahvempaa nappia iltaan. Mutta... Kyseinen psykologi ilmoitti yks kaks, että heillä on ollut tapana noin viikon välein tapahtuvat puunitukset, ja tiedusteli mielipidettäni asiasta. Öööö... Sanotko uudelleen? Pyörin siinä sitten vaikeana tuolissani ja saan sanottua, että voi sitä kai ainakin kokeilla. Kertoili vielä lisäksi, että BMI:n laskiessa tietyn rajan alle minua odottaisi mahdollinen liikuntakielto. o.o

Kammoankammoankammoan ensi maanantain aikaa ja sitä vaakaa. Heitin kysyttäessä painoni vielä yläkanttiin ja taidan olla aika busted siinä punnituksessa. Osastolla tuo järkättiin aina niin, että en itse nähnyt lukua, joten ehkä sama käytäntö on myös tuossa paikassa. Kyllähän siinä pystyy huijaamaan, mutta se on jotenkin työlästä mun mielestäni. Kaikki se veden kittaaminen ja painojen käyttö... Yritän nyt tuohon ensimmäiseen punnitukseen ainakin mennä ihan au naturel, eli en paastoile painoa pois, tai tankkaa sitä lisää.

Ruokapolitiikka on tänään ollut Läkerolia ja Pepsi Maxia. Taas kerran. Aamulla tosin join kaksi kuppia aivan _järkyttävän_ pahan makuista detox-teetä, jonka olemassaolon olin jo unohtanut (asian olisi kyllä ehkä voinut myös jättää samaan malliin). Näinä päivinä, kun en ahmi, ruoka ei vain yksinkertaisesti mene alas. Minun piti ylipuhua itseni siihen, että on ihan okei syödä yksi Läkerol-pussi. Jääkaapista löytyy kuitenkin kerrankin muuta kuin valo, koska kävin täyttämässä hedelmä- ja kasvisvarastot. Miksi sitä muuten aina ostaa liikaa tavaraa yhden hengen talouteen? Olen varma, että muutaman viikon päästä löydän hylätyt omenani nahistuneena vihanneslaatikon pohjalta.

Kaupungilla iski jälleen kerran pakokauhu ja läskitys, joten sieltä piti lähteä kesken kaiken pois. Kerkesin sentään käydä ruokakaupan lisäksi Tiimarissa, josta ostin kaikkia kivoja askartelujuttuja :>. Nyt voin sitten väsätä vaikka itsetehtyjä kortteja yön unettomina tunteina. Niin paljon kuin elokuvista tykkäänkin, alkaa tämä ainainen näytön tuijotus jo rassata. Joten ihan mukava, että nyt on vaihtoehtoistakin tekemistä.

Girls guide to life

Kolme erillistä, yksittäistä sessiointikertaa 24 tunnin sisällä. Tai no, tätä kolmatta lastia en ole vielä käynyt deletoimassa. Kierre lähti siitä kun ensimmäisestä ahminnasta jäi ruokaa yli, en saanut unta, ketutti, en ollut varma olinko syönyt sen yhden suklaapatukan ennen vai jälkeen kahdentoista ja no, ajattelin sitten vain että 'fuck it'. Minulla siis on muun muassa bulimointiin liittyviä täysin järjenvastaisia sääntöjä, joita kumminkin täytyy orjallisesti noudattaa. Esimerkkinä nyt tuo aikaraja: jos syön jotain 'pahaa' keskiyön jälkeen, seuraava päivä on automaattisesti pilalla. Tämän päivän olin siis pilannut jo yöllä, ja kun mielessä rupesi välkkymään kuvat tortilloista, en miettinyt kahta kertaa vaan suuntasin suorinta tietä lähikauppaan. Olivat kyllä aikamoinen let down, myönnettäköön.

Jostain syystä eilisen ärtynyt olo on jatkunut tänäänkin, ja siitä ovat osansa saaneet puhelimen kautta jo äiti ja mummo. Jälkeenpäin sitten kaduttaa ja mietityttää, että olisihan sitä voinut ystävällisempikin olla. Isäkin soitti ja ilmoitti tulevansa aamuyhdeksältä laittamaan puuttuvat kattolamput paikalleen ja vievänsä minut samalla sinne psykologille. Geesh, nyt pitäisi sitten siivota, jotta kehtaan laskea isän sisälle. En todellakaan ole viime aikoina ollut oma, siivousfriikahtava itseni ja asunnon nykyinen ulkomuoto on sen mukainen.

On ihan outo olo, läheisyydenkaipuu ja ikävä, mutta en oikein tiedä ketä. Olen tyrinyt kaikki uudet, orastavat ihmissuhteeni aika mallikaasti, joten melko yksinäinen susi- olo tällä hetkellä. Tiedän kuitenkin, että parempi näin, koska kärsin _erittäin_ pahanlaatuisesta sitoutumiskammosta. Sitten kun olen haluamani saanut, ja toisen seuraa alkaa ahdistamaan pahemman kerran, on morkkis aina yhtä paha. Muutaman muun syömishäiriöisen kanssa ollaan kyllä juteltu siitä, että bulimisesti oireillessa se käytös heijastuu myös ruoan ulkopuolelle: seksiin, alkoholiin, huumeisiin, etc. Ja tunnistan itseni täysin, miinus nuo huumet. Gawd, kun luin tähän asti kirjoittamani mielessä kävi, että taidan olla aika hirveä yksilö. Mutta on minussa ehkätoivottavasti jokunen hyväkin piirre. Nyt ei vaan tule yhtään mieleen.

Huomenna siis uuteen hoitopaikkaan uuden psykologin tentattavaksi. Toivottavasti saan mukaani jonkinnäköisiä unipillereitä, muuten ensi viikosta tulee aikamoista kärsimystä. Mietiskelen ostanko uuden, digitaalisen vaa'an samalla reissulla... Tuo nykyinen viisarivaaka taisi nimittäin seota lopullisesti. R.I.P.

Nyt parina päivänä on tuntunut siltä, ettei tekstiä oikein tahdo syntyä. Ihan kuin tätä näppäimistöä naputtelisi joku muu?

Kiitos ihanat kommenteista, tämä tyttö lähtee nyt jatkamaan iltarituaalejaan.

How low are you willing to go before you reach all your selfish goals

Lappaan suuhuni tällä hetkellä Ben & Jerry's Bohemian raspberrya (<3) ja bloggauksen jälkeen käyn puklauttamassa iloisesti jäätelöt (+paaaljon muuta) vessanpönttööni. Sanomattakin siis selvää, että tänään repsahdin. En kyllä ole vielä päättänyt, miellänkö tätä sinänsä epäonnistumiseksi, koska todistin itselleni että pystyn olemaan ahmimatta. Ja painoon koko tällä päivällä on luultavasti plus-miinus-nolla-vaikutus.

Kolme päivää ahmimatta. Kolme päivää oksentamatta. Kolme päivää yhteensä noin 500 kalorilla. Huonojen yöunien takia olin tänään jo heti aamusta ärtyneellä tuulella. Tiesin, että äiti odottaa käyntiäni joten piti kiirehtiä suihkuun, bussiin ja kaupunkiin. Siellä ihmismassan seassa ahdistus sitten nousikin ja sopersin äidille, että en nyt jaksa olla ja kierellä ja lähdetään äkkiä vaan pois. Kalorivajeesta ja geneerisestä ahdistuksesta johtuen ajattelin, että hei, sessiointihan olisi hyvä tapa nollata tilanne! Noh, enää ei ahdista, mutta semmoinen olo, että olisihan tämän voinut jättää välistäkin.

Paino on laskusuuntainen ja mieli kärsimätön. Nytmullekaikkiheti!! Haluan olla pieni nyt, en vasta määrämäättömän ajan päästä. Maanantaina on aika uudelle psykologille ja varmaan saman tien myös yleislääkärille turvonneiden sylkirauhasteni takia. Luulin, että chipmunk cheeks- lookini laskisi muutamassa päivässä niin kuin ennenkin, mutta väärässä oltiin. Nyt kaulaan on ilmestynyt kova, kipeä pallero ja luulotautisena kävin mielessäni jo läpi kaikki syövät, kasvaimet ja kuolemansairaudet, jotka varmasti olen saanut, mutta luultavasti kyse on nyt vaan liiasta puklailusta.

Kotona olen lähinnä yrittänyt tehdä jotain random lihaskuntoliikkeitä, kuunnellut musiikkia ja katsonut elokuvia. Nyt taustalla pyörii The Strangers, joka mielestäni on kyllä vain hieman mukailtu kopio Ilsistä (muistaakseni suomenkielinen nimi on Uhka). Kauhuleffat eivät ole suosikkejani, mutta en mitään 'painavaakaan' jaksa mielentilasta johtuen katsoa. Piano tosin menee aina, koska siinä on ihanista ihanin Harevy Keitel. Myönnän, herra on hieman vanhempaa ikäluokkaa mutta sanokaa mitä sanotte, minusta Mr. Keitel vaan on aika ihku ;>.

Nyt menee jo höpöttelyksi, joten taidan suunnata maha pystyssä vessaa kohti.

Adios.

Ordinary's just not good enough today

'Thank God I have this ugly fat body for which to focus on and hate and spend all my time trying to fix, change, lessen. Thank God for exercise machines, and diet pills. Thank God for weight loss. Thank God I can try and fix the outside because I just know that the inside is beyond repair."

Siinäpä kiteytettynä päivän ajatuksia. Olo ei ole yhtä huono kuin eilen, mutta ei kyllä paljon parempikaan. Tapasin tänään kahta kaveria kahvittelun merkeissä, ja ensimmäinen kommentti oli: 'Mitä ihmettä sun kasvoille on tapahtunut? Sun naama on ihan turvonnut, näytät vähän pullukalta.' Cheers mates. Yritin siinä sitten sönköttää jotain flunssasta ja turvonneista rauhasista, vaikka ei 24/7 oksenteleminen ole varmaan ainakaan parantanut asiaa...

Tuosta pullukka kommentista johtuen onkin sitten ollut 'mukava' läskitys-olo koko loppuillan. Ahmiminenkin käväisi mielessä, mutta peiliin katsomisen jälkeen ajatus unohtui aika nopeasti. Ruokaa ei sinänsä edes tee mieli, vaikka tämän päivän olen mennyt vain xx- kalorimäärällä. Bulimointi on vain niin syvälle juurtunut tapa hallita ahdistusta, että siitä pois opetteleminen ei tule olemaan helppoa. Ja jos en saa tuota päivittäista kalorimäärää nostettua niin repsahtaminen tulee tapahtumaan hyvinkin nopeasti.

Kuulostaa ehkä hullulta, mutta en edes ajattele, että nyt syön vain tämän ja tämän verran ja sitten laihdun niin ja niin monta kiloa. En ajattele, että kun laihdun, olen kaunis, kiva, iloinen, elämä hymyilee ja aurinko paistaa. Olen ollut liiankin laiha (wtf, onko se edes mahdollista?), eikä olo ollut yhtään sen hehkeämpi kuin hyvinsyöneenäkään. Minulle se pienuus on enemmänkin olotila kuin ulkonäöllinen seikka. Ajattelin/ajattelen, että silloin en ainakaan voi tulla hylätyksi mistään lihavuuteni takia. Jos mokaan jonkun homman, mokaan sen muista syistä. Eikä silloin voi kukaan tulla täräyttämään 'Läski!' päin naamaa. Syöminen vaan tuntuu melko tarpeettomalta tällä hetkellä. En sinänsä tunne, että en ansaitse ruokaa, mutta jotenkin on semmoinen olo, ettei minun kuulu syödä. Kyllä tällä vararavinnolla luulisi pärjäävän muutaman viikon.

Saan myös jotain hyvin sairasta tyydytystä siitä kun vaatteet alkavat käydä liian suuriksi ja muut kauhistella ulkonäköäni. Mentaliteetilla 'ihan sama jos seinät kaatuu päälle, kuhan saan vain olla laiha'. Nyt ne seinät kaatuvat päälle muutenkin, joten kai tässä voisi ruveta taas pienentymään.

Mutta se niistä tällä erää, olo on ihan täysin yliväsynyt tuosta yhdestä vaivaisesta kahvilareissusta. Ei se ulkona käyminen niinkään, vaan se pärjäävää esittäminen. Kun katsoo ja kuuntelee kavereita, eikä päässä ole kuin yksi ajatus: 'Minä en tule koskaan olemaan onnellinen.'

Is this the life you wanna live?

Rupesin sitten emoilemaan ihan kunnolla ja viiltelin reiteni ja käteni täyteen pieniä punaisia haavoja. No, eipähän ainakaan se FAT- raapustus enää pomppaa käsivarrestani esiin, kun päälle tulee uusia arpia. Katselin vain täysin mielenkiinnottomana kun terä repi ihooni taas uuden verisen verkoston. En tuntenut mitään. Mielessä pyörähti ajatus lopullisesta sekoamisesta, mutta työnsin sen syrjään yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin.

Tuon episodin jälkeen laskin paljon lääkkeitä omistan tällä hetkellä. 137 kappaletta 15 mg:n Ciprelexejä, arviolta noin 2055 mg essitalopraamia. 56 kappaletta 30 mg:n Mirtatzapineja, 1665 mg. Lopettelin itsekseni molempien lääkkeiden syönnin, kun olin paremmassa kunnossa ja ajattelin että pärjään ihan hyvin ilmankin. En tiedä, miksi en ole aloittanut nappejen napsimista uudelleen. Ehkä jollain tasolla haluan olla sairas? Koska jos voin paremmin, pitäisi alkaa oikeasti _elämään_, joka on tällä hetkellä aivan liian pelottava ja utopistinen ajatus. Kuolema tuntuu paljon mukavammalta ja turvallisemmalta vaihtoehdolta. Sain tänään postissa ajan uudelle psykologille uuteen hoitopaikkaan, ja ainut ajatus oli että nyt saan unilääkkeitä ja rauhoittavia. Ei minkäänlaista 'jee nyt yritän ja otan tästä kaiken irti'- fiilistä.

Äiti soitti ja keksin jonkun laimean tekosyyn flunssasta, kun ihmetteli miksi kuulostan niin apealta. Lupasin mennä viikonloppuna käymään, ja ottaa koneen mukaan, että äippä pääsee tutkimaan rescue koira- asioita. No, pitää vaan maalata hymy naamalle ja yrittää selvitä vierailusta kunnolla. Nauraa sopivissa kohdissa, esittää oikeat kysymykset, etc. Näytellä toimivaa, tasapainoista kokonaisuutta.

Välillä haluaisin kaikkein eniten vain kertoa vanhemmille, että olen ihan helvetin onneton. Mutta en kestä nähdä sitä, kun äiti syyllistää itseään. Isää asia ei varmaan pahemmin liikuttaisi, 'koita vaan pärjätä' ja sitä rataa. Kokemukset viime vuodesta ja meidän väleistä silloin on niin hirveitä, että en ihan heti ole ottamassa uusintakierrosta.

Hain nyt kuitenkin sinne AMK:hon. Haaga Heliaan International Business- linjalle. Ala ei oikeastaan kiinnosta pätkääkään, mutta opetus on englanniksi ja kielet ovat aina olleet vahvin alani koulussa, joten miksi ei. Onpahan jotain tekemistä kun saa(!) lukea pääsykokeisiin. Ja riippumatta siitä pääsenkö sisään vai en, aion hakea syksyllä sitten yliopiston puolellekin. Jos nyt hengissä selvitään sinne asti.

Päivän positiivinen: En ole ahminut. En kyllä syönytkään, eikä ruokaa ole edes tehnyt mieli. Tuntuu ihan tarpeettomalta ja ylitsepääsemättömältä, että edes ottaisin sen yhden omenan jääkaapista ja pistelisin kiltisti poskeeni. What's the point?

God's just a baby and her diaper is wet

Laitoinpas tällä kertaa kuvitukseksi vähän erilaista materiaalia :>. Kuvassa siis poseeraa yhteiskunnallisesti aktiivinen laulaja ja lauluntekijä, runoilija sekä kirjalija Saul Williams. Olen koko päivän kuunnellut kyseisen herran tuotantoa ja vaikka kieltämättä eroaakin aika suuresti muusta musiikkimaustani, niin tykkään ja kovasti. Plus, Saulilla on kuvassa hieno paita päällä ;>.

Tein eilenillalla aika yllättävän päätöksen ja jätin mättöni oksentamatta. Kävelin jo vessaan ja olin kumartumassa pöntön ylle, mutta sitten päässä alkoikin rullata ajatus, että en minä oikeasti tahdo työntää taas sormia jo valmiiksi kipeänä olevaan kurkkuun. Pohdin siinä sitten tilannetta hetken ja päätin, että kahden päivän paasto ja laksatiivit saavat luvan ajaa saman asian. Tämä oli pitkälle toimintatapani ennen kuin 'opin' oksentamaan. Molemmat yhtä huonoja tapoja, myönnän, mutta ainakaan ei ole tehnyt mieli ahmia tänään, kun mahassa kerrankin on jotain. Huomaa kyllä, että viime aikoina ei ole tullut paljon ruoansulatusta aktivoitua. Kaikki se ruokamassa nimittäin pyrki melko itsepäisesti ylos ja vietinkin noin kolme tuntia nieleskellen jatkuvasti oksennusta. Glamour of eating disorders.

Tänään olen vain pötkötellyt sängyssä läppärini kanssa (meillä on aika läheinen suhde) ja laiskotellut. Juttelin tosin äsken irkkuystäväni kanssa mesessä ja hymyilin aidosti ensi kertaa päiviin. Tämä poika (tai mies) vaan saa minut nauramaan, ja muutenkin meillä menee jutut 'yksiin'. Harmi vaan, että kyseinen henkilö asuu Irlannissa, eikä olla tavattu kuin kerran IRL. Muuten päivä onkin ollut tasaisen harmaa, eikä vessassa ramppaamisen lisäksi paljon aktiviteettia ole ollut.

Mietin muuten, että jos teillä lukijoilla olisi jotain postaustoiveita tai kysymyksiä, niin ottaisin niitä ilolla vastaan. Eli jos on jotain mitä haluatte minusta/sairaushistoriastani tietää, niin now's your chance!

Nyt jatkan herra Williamsin kuuntelua ja yritän saada Sofi Oksasen Stalinin lehmät luettua loppuun.

Pus teille ja kiitos kommenteistanne <3.

And it hurts with every heartbeat

Warning: tästä saattaa tulle erittäin pitkä, erittäin sekava ja erittäin vaikeasti luettava postaus. Olen ollut tunteideni kanssa niin hurjassa vuoristoradassa, että en itsekään ota enää ajatuksistani selkoa. Jonkilaisen päätöksen sentään tämän päivän aikana olen saanut aikaan. Aion yrittää nyt yhden, kenties viimeisen kerran päästä eroon jokapäiväisestä bulimiastani. Lataan kaiken minkä itsestäni irti saan siihen, että en enää syö ja oksenna 24/7. Jos en onnistu, niin annan itselleni 'luvan' luovuttaa. En jaksa elää tämän kanssa, mutta jos elämä ilmankaan ei onnistu niin... Niin, mitä sitten? En tiedä, mutta tämä on joko/tai- tilanne.

Viime yön vietin taas valvoen. Söin, puklasin, koomasin koneella, tein Tieteen Kuvalehden ÄO- testin, paljastin galtsuhenkilöllisyyteni muutamalle kanssabloggaajalle ja nyyhkytin kun luin somethingfishy:n sivuilta syömishäiriöön kuolleiden muistokirjoituksia. What an interesting life I lead. Heräilin muutaman tunnin 'yö'unien jälkeen noin puolelta päivin, vilkaisin itseäni peilistä, naksautin aivot pois päältä ja lähdin kaupungille aikomuksena ostaa laksatiiveja ja ahmittavaa. Katselin siellä kaupungilla ihmisiä ja ihmettelin, mikä minussa on vikana kun en osaa elää? Olenko tehnyt jotain sanoinkuvaamattoman, hirvittävän pahaa edellisessä elämässä, ja nyt maksan siitä verojen kanssa?

Paljastelen nyt sellaisia asioita elämästäni, joista minut on liiankin helposti tunnistettavissa jos vähänkään tietää taustoistani IRL. Ensinnäkin, opiskelu. Minulla olisi unelmien paikka unelmien yliopistossa unelmien alalta Englannissa. Tätä on siirretty jo vuodella (olen siis vuoden 2007 yo) sairaalahoidon takia. Tuolloin olin osastolla hurjat neljä viikkoa anoreksian ja masennuksen takia ennen kuin uloskirjauduin. Hain uudelleen, pääsin vielä parempaan yliopistoon ja olin ihan varma, että nyt oikeasti pystyn lähtemään. En pysty, en helvetti pysty. Kaikki keverini ovat vielä siinä uskossa, että parinkymmenen päivän päästä nousen Finnairin koneeseen ja lennän Englantiin. En tiedä, miksi en uskalla(?) kertoa että en ole lähdössä. En tiedä koenko täällä asuvien kavereideni kanssa enää niin suurta yhteenkuuluvuutta kuin ennen sairastumistani. Jos kokisin, niin ei kai tämmöisistä asioista kertomisen pitäisi olla ylitsepääsemätöntä?

Siitä päästäänkin seuraavan aiheeseen, eli siihen että minun on mielenterveyteni kannalta varmaan pakko muutta pois tästä kaupungista. Tämän kaupungin kaikki kadut tuntuvat olevan täynnä kipeitä muistoja. Mutta toisaalta tykkään myös paikan pienuudesta ja kotoisuudesta, siitä että täällä on niin värikkäitä ja persoonallisia ihmisiä, siitä että äiti asuu muutaman kilometrin päässä. Mutta minä olen täällä niin yksin. Mahdollisuudet töiden saamiseen ovat slim to none eikä paikallisessa yliopistossa välttämättä tarjota ensi vuonna alaa, mitä haluan opiskella. Kuulostaa ehkä tyhmältä, mutta jotenkin vain tiedän että täältä pitää lähteä eteenpäin.

Isä soitti pitkästä aikaa tänään ja kyseli, olenko miettinyt opiskelu- ja työasioita, painotti sitä että hänen mielestään minun paikkani on yliopistossa. 'Sinun lahjoillasi ja päälläsi ja luonteellasi, ei se AMK ehkä sovi sinulle, etc.' Tämä AMK- kommentti tuli sen jälkeen kun olin maininnut että aion mahdollisesti hakea tämän kuun yhteishaussa ammattikorkean puolelle, ja painotin vielä että voihan sitä silti hakea yliopistoonkin. Entiedäentiedäentiedä! Teenkö niin miten vanhemmat haluavat vai miten itse haluan (olisi kyllä varmaan aiheellista selvittää ensin mitä se on).

Joka tapauksessa, tämän bulimiaputken on katkettava, tai minä katkean. Onneksi minulla on kaikki nettiystäväni, joista joidenkin kanssa on tullut yllättävän läheiseksi vaikka ei ole koskaan tavattukaan. Tänään sain Virossa asuvalta fellow bulimikolta ihanan mailin, ja tuli kyllä lämmin olo, kun joku muistutti että en ole ihan samantekevä ihminen.

Tämä oli niin sekava postaus että respectit jos pääsitte loppuun asti :>! Lupaan, että seuraava on taas inhimillisempää luettavaa.

Beauty hurts, baby

Melkein, melkein pääsin päivän läpi ilman ylenmääräistä syöpöttelyä ja pytyn halailua. Niin lähellä ja aina niin kaukana.

Päivä sujui aamusta ihan hyvin. Yllättävän hyvin. Heräsin, lähdin kaupungille, tapasin äidin ja sain uuden hienon Chaplin julisteen seinälleni. En ollut toissaöisen session jälkeen syönyt mitään, joten uskaltauduin tuttuun ja turvalliseen kahvioon, jossa saa parhaimmat ruisleivät ikinä. Söin sen, kuulostelin oloa, ei hätää. Kun tuli ruokakauppaan menon aika kävi mieleni kaksinkamppailua ahmimisen ja kituuttamisen välillä. Kituuttaminen voitti, ja kannoin kotiin vaan light limpparia sekä mehua, Läkeroleja, kaurahiutaleita ja porkkanaa. Hei se kultainen keskitie, missä helvetissä sinä olet??!

Pikakelataan noin kello kuuteen illalla; NAKS - kauppaan. On lähdettävä kauppaan nyt heti. Ruokaaruokaaruokaa paljon ruokaa, kasseittain, kiloittain, tonneittain ruokaa.

Hassua miten sitä ei jaksa enää edes välittää muiden epäluuloisista katseista kassajonossa. Ennen häpesin silmät päästäni kun kävin ostamassa ahmittavaa, nyt otan tilanteen tyynen rauhallisesti. Tosin joskus tekisi mieli täräyttää niille tuijottelijoille, että 'Bulimia! Minulla on bulimia, en minä tätä kaikkea vatsaani jätä, lopettakaa jo tuo helvetin tuijotus!'

Tällä kerralla tämän varmaan laukaisi omien valokuvieni katsominen. Olen ällöttävä, epämuodostunut hirviö. Vaikka miten laihtuisin ei tätä rumuutta voi minusta kukaan poistaa. Epämuodostunut, se sana kuvaa minua parhaiten. Mutta laihana kukaan ei voi enää koskaan, ei ikinä, haukkua minua läskiksi. Koska minä muistan joka helvetin ivan, pilkan, nälvinnän. Ne sanat on poltettu mieleeni luultavasti ikuisesti, mutta hei, saittepahan naurunne.

Pelotan itseäni tällä hetkellä ihan hirveästi. Tekisi mieli tunnustaa äidille kaikki. Että en minä olekaan parantunut vaikka parhaani mukaan sellaista esitän. Mutta pelkään, pelkään niin paljon että sattuu. Pelkään mitä tapahtuu jos kerron, mutta vielä enemmän pelkään mitä tapahtuu, jos en kerro. Jos tämä tilanne jatkuu vielä kauankin samanlaisena?

Ajattelin että menisin isän luokse 'turvaan'. Siellä olisi rakasihana kissani ja pikkusisko. Ainut mutka matkassa on epämääräiset välini isän uuden vaimon kanssa... Ja minä melkein tiedän jo, etten mene sinne. En kestä mahdollisia riitoja ja konfrontaatiota. Ei kiitos.

Ja minä haluan olla pieni. Ei siitä pääse yli eikä ämpäri. Se ajatus on niin iskostunut päähäni: pieni = hyvä. Laiha = kaunis.

Mitä helvettiä minä teen itselleni?