Numbers rule I've been told

Repsrepsreps. Tai no, en tiedä minkä takia tätä on niin vaikea myöntää repsahdukseksi? En ryve itsesäälissä, asia ei harmita, tästä mennään eteenpäin ja kaikki on hyvin. Tuntuu, että minä nimenomaan _valitsin_ ahmimisen. Se oli minun päätökseni, tiesin mitä siitä seuraa ja mitä se tuo, plussat sekä miinukset, ja silti minä valitsin sen. Miksi? Syy on niinkin yksinkertainen kuin tylsyys ja yksi liiallinen omena, jota en vain voinut itselleni sallia. Outoa oli, että en nauttinut niinkään ahmimisesta, vaikka kiersin vartavasten neljä (!) eri liikettä läpi saadakseni haluamani. Sen sijaan oksentamisen jälkeen leijuin pilvissä. Mietin siinä pöntön ylle kumartuneena viimeisiä ruoanmurusia oksentaessani että miksi jättäisin yhtään mitään sisääni, mitä en sinne halua, jos sen saa näin helposti pois?

Mieleen tulivat erään kymmenen vuoden syömishäiriöstä täysin parantuneen, elämäniloisen ja terveen nuoren naisen sanat kun vuodatin hänelle koottuja kertomuksia bulimiastani. 'Se ei ole ikinä sinun oma valintasi.' Tämä toteamus siis seurasi teoriaani siitä, että joskus päätän sessioida ihan vain ajan tappamiseksi. Että joskus ei vain ole mitään triggeriä, ei dramaattisia tapahtumia, ei yhtään mitään muuta kuin minä ja tylsyys. Kello, jonka viisarit matelevat eteenpäin aivan liian hitaasti. Rupesin sitten analysoimaan tätä päivää ja etsimään syitä käytökselleni. Ainut asia, jonka voin jollain alitajuisella tasolla kuvitella laukaisseen ahmimisen oli pitkästä aikaa siskoni näkeminen. Tuntuu aivan äärettömän, hirvittävän pahalta ajatella, että oman perheenjäsenen tapaaminen pystyisi laukaisemaan tällaista käytöstä. Muistin vain niin elävästi taas sen, kuinka meitä on aina vertailtu. Siskoni on laiha. Todella laiha. 40 kiloa ja rapiat, eikä ole minua kuin muutaman sentin lyhkäisempi (oma pää keikkuu siellä 168 cm hujakoilla). Muistan miten itkin, raivosin ja hakkasin itseäni kun en pystynyt käsittämäään, miksi hänet on luotu niin laihaksi ja minut puolestaan epämuodostuneeksi kimpaleeksi löysää laardia. Miksi? Miksi minun piti kestää ne kaikki helvetin solvaukset? Haloo, en minä tätä vartaloa ole valinnut! Minun puolestani se saa kuolla, mädäntyä ja maatua, saisipahan arvonsa mukaan.

Miten en koskaan, en ikinä pääse tiettyjen sukulaisten silmissä samaan asemaan kuin siskoni, koska läski nyt vain tykkää minusta liikaa. Tämä on johtanut siihen, että ylisuoritin koulussa ala- asteelta lähtien. Koulu oli se, missä pystyin olemaan parempi ja pieni minä kaipasi niin kovasti hyväksyntää, että oli valmis tekemään mitä tahansa sen eteen. Lukion viimeiset vuodet ovat täysin harmaan usvan peitossa. Muistan hajanaisia asioita sieltä täältä. Sen, miten piti vältellä peilejä, ettei koulupäivä menisi pilalle oman peilikuvan näkemisestä. Sen, miten ruokailua piti mennä karkuun rakennuksen toiseen päähän. Sen, miten lakkiaspäivänä keskitin kaikki voimani vain siihen, että en pyörry lavalle. Ne kirjaimet siinä paperissa eivät vieläkään tunnu yhtään miltään.

Viikonlopuksi tuli kutsu isän luo... Mutta se ruoka. Maanantaina on punnitus ja tuntuu, että siihen täytyy 'valmistautua' erinäisiä metodeja hyväksikäyttäen. Voin ehkä vain sanoa, että en pysty syömään lämmintä ruokaa (johon en totuuden nimissä tällä hetkellä pysty). Ajatus maalle menosta joka tapauksessa houkuttaa. Olisin turvassa jääkaapiltani, jonne jäi tästä päivästä paljonpaljon ruokaa. En tiedä, kuinka kauan Arnoldsin tuotteiden, amerikkalaisten pannukakkujen ja lempisuklaiden (just to name a few) edessä vahvana pysyminen onnistuu.