"Et jamais je ne pleure et jamais je ne ris"

En saanut viime yönä nukuttua ollenkaan. Luin Rajan loppuun, kirjoitin, pyörin sängyssä, söin, oksensin ja *gasp* itkin! Itkin. Minä, joka en koskaan itke. Syystä tai toisesta löysin kuitenkin itseni parkumasta asuntoni lattialta keskellä yötä. Mutta... Tiedättehän sen tunteen, joka valtaa oikein kunnon itkun jälkeen? Helpottunut, keveä, niin kuin taakka olisi nostettu hartioilta? Sitä ei tullut. Ei vaikka kuinka itkin ja itkin. Lopulta tunsin itseni idiootiksi, nousin lattialta, kuivasin kyyneleet, ja olin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Uni tuli viimein aamu seitsemän aikoihin.

Laitoin äsken kahdelle paikallislehdelle netin kautta juttuehdotuksen syömishäiriöistä ja niiden hoidon puutteesta paikkakunnallani o_o. Tuo(kin) oli ihan hetken mielijohde, enkä tiedä tarttuuko kumpikaan lehti ideaan, mutta ainakin yritin. Ketuttaa vaan aivan älyttömästi, että täällä ei ole yhtään henkilöä tai hoitolaitosta, joka olisi erikoistunut syömishäiriöden hoitoon. Parhaimmillaan 'hoito' on kerran viikossa sosiaalityöntekijän kanssa rupattelua. Nimimerkillä kokemusta on. Jotain tälle asialle vaan on tehtävä. En välitä vaikka mitään muutoksia ei minun aikanani tapahtuisi, mutta kun edes tulevaisuudessa asiat olisivat paremmalla mallilla.

Viimeisen tunnin olen viettänyt miettien lähdenkö kaupungille ruoanhakureissulle vai en. Saa nähdä miten käy.

Mieleen muuten pälkähti äsken, että en ole sulattanut yhtäkään ateriaa yli kuukauteen. Ja kroppa & mieli tykkää. Go me.

It's a small crime, and I've got no excuse

Nettiyhteyteni koki meltdownin eilen joten päivittäminen on saanut odottaa. Nyt lainaan jonkun pahaa aavistamatton naapurin yhteyttä siihen saakka kunnes omani saadaan taas pelittämään.

On se hassua miten laihtumisen tajuaminen saa kaiken näyttämään ruusuiselta ja mahdolliselta. En ole ikinä, missään vaiheessa syömishäiriötäni ravannut pakonomaisesti vaa'alla. Sen sijaan peiliin ja vaatekokoihin on tullut turvauduttua sitäkin enemmän. Peili ei tosin ole mikään hyvä mittari, kun miettii miten vääristynyt kuva minulla on kehostani. Mutta! Kävin tänään kaupungilla ja äipän rohkaisemana sovitin farkkuja Hennesin lastenosaston poikien puolelta (oon varmaan 50% male, kun se malli istuu kropalleni paljon paremmin kun tyttöjen :>), ja ne jopa näyttivät ihan hyviltä minun päällä...? Kehoni ei tursuillut kyseisestä koosta itsepäisesti ulos niin kuin vielä joku aika sitten, vaan reisien kohdalle jäi jopa väljääkin. Nyt sitten pähkäilen käynkö ostamassa ne ensi viikolla vai en, toisin sanoen, olenko ansainnut jotain kivaa ja mukavaa, vai en.

Ilta on kulunut muuten lähinnä kirjojen parissa, vaikka sain tungettua sen ahm/oks- sessionkin ohjelmaani... Välissä olen surkutellut menetettyjä mahdollisuuksia ja ihmissuhteita, joissa olen täysin avuton. Haluan, en halua, haluan, en halua. Tule tänne, mene pois. Nyt menee liian vakavaksi, juoksen karkuun. Älä soita, älä pidä yhteyttä. Tuolla kaavalla mennään.

Nyt jatkan Riikka Pulkkisen Rajan parissa ja yritän olla itselleni kiva loppuillan.

Kiitos kommenteista kaikille, ne ovat <3.

She's lost control again

Olen miettinyt tänään niin paljon kaikkea. Elämääni, itseäni, perhettäni, tulevaisuuttani... Tai pikemminkin sen puutetta. En uskalla suunnitella edes huomista enää, koska en tiedä mitä jaksan tehdä. En uskalla suunnitella syömisiäni, koska pelkään että ahdistun, ahmin, ja oksennan. Ja minä pelkään ruokaa. Ruoka pelottaa minua enemmän kuin mikään muu tässä maailmassa. Pelkään itseäni ruoan lähellä. Miten se tällä kertaa vaikuttaa minuun? Otanko, enkö ota, näykinkö vai ahmin kaksin käsin?

Mitä helpommaksi oksentaminen muuttuu sitä enemmän pelkään sitäkin, koska lopettaminen muuttuu aina vaan vaikeammaksi. Ja en kumminkaan ole siinä tarpeeksi hyvä, en itselleni. Katson peiliin toimituksen jälkeen, nostan paitaa, ei, ei hyvä, liian iso maha, juo vähän vettä vielä ja oksenna uudelleen, vielä yhden kerran, yhden kerran vain, sitten on parempi olo. Katson uudelleen peiliin, ei vieläkään, mutta en jaksa enää kakoa pöntön yllä, kaivan repustani sen tutun pienen purkin, kaadan pyöreitä pillereitä kädelleni. Monta? Viisi? Kymmenen? Riittäisikö se? Puhdistaisiko se minua tarpeeksi, ehkä jos en huomenna syö mitään, korkeintaan Läkeroleja, olenko sitten tarpeeksi hyvä, riitänkö jo. Ole kiltti ja sano että riitän, kerro vain minulle, että olen hyvä tällaisena, että saan antaa jo periksi.

Koska minä en halua olla se tyttö joka juoksee kaupungilla kaupasta toiseen, koska ei kehtaa ostaa kaikkea sitä ruokaa yhdestä paikasta. Joka kiertää tasaisin väliajoin eri apteekeissa, mutta ei enää siinä yhdessä, siellä ne jo tietävät, näkivät lävitseni. En halua olla se tyttö, joka istuu bussissa ja katsoo ikkunasta tyhjyyteen, joka tulee tyhjään kotiin, vankilaan jonka on itse rakentanut. Se tyttö joka viettää illan yksinäiset tunnit syöden ja oksentaen, miettien miksi. Miksi minä?

Brillante Weblog

Lupasin laittaa tänään kyseisen palkinnon kiertämään. En varmaan saa ihan seitsemää saajaa kasaan, ja joiltakin tämä jo entuudestaan varmaan löytyy, mutta here goes:

1. Ei ulospääsyä - Balihai saa tämän minulta takaisin, ihana blogi ja ihanan oloinen tyttö!

2. Ja huomispäivänä koittaa kuolema - Lilja Sofia, kirjoitat minulle niin tutuista ja läheisistä asioista että koen blogisi jotenkin hirmu läheiseksi. Jaksat aina kannustaa ja jätät hirmu mukavia kommentteja, kiitos niistä.

3. Jos kukaan ei puhu siitä mikä on tärkeää - Tämä on uusi tuttavuus johon jäin heti koukkuun. Upean lahjakkaasti kirjoitat Carria!

4. Filth in the beauty - Visuaalisesti ihan super blogi, tykkään myös blogin kirjoittajan 'huumorista'. Hienosti toteutettu kokonaisuus!

5. Avojaloin - Blogi, jonka kirjoittajalle haluan toivottaa nääääin paljon voimia <3.
6. Perhostanssi - Livejournalin puolella oleva blogi, jonka kirjoittaja on niin lahjakas ja kaunis tyttönen. Kunpa vaan itsekin pystyisit näkemään sen!

Sitten vielä säännöt:

1. Voittaja saa laittaa logon blogiinsa.
2. Linkitä blogiin, josta palkinnon sait.
3. Nimeä vähintään seitsemän muuta blogia palkinnon saajaksi.
4. Laita noiden blogien linkit sivullesi.
5. Jätä viesti blogeihin, jotka nimesit.


Ps: En tiedä mistä syystä tuo linkittäminen ei nyt pelitä, yritän muokkailla sen toimivaksi.

Shove your finger down your throat, watch yourself explode

Olen tänään miettinyt paljon sitä viime viikkoista osasto-ehdotusta. Entä jos sittenkin olisin uskaltanut antaa periksi? Olisiko minulla nyt parempi olla? Toisiko siihen osaston ihanaan turvallisuuden kehtoon tuudittautuminen edes jonkinlaista mielenrauhaa? Nyt on niin vaikea sanoa, että 'Hei en minä pärjäkään yksin, tahdon sittenkin, otatteko vielä, kelpaanko enää?'

Minulla on piilossa käyttämättömiä lääkkeitä, ja reseptillä toinen mokoma lisää. Olen pelottavan usein leikkinyt ajatuksella, että vedän ne kaikki huiviin kerralla. Olen jopa miettinyt päässäni, miten kävelen tästä asunnoltani apteekkiin, sitten kauppaan, sitten takaisin asunnolle... Sitten mieleen palaa äidin kasvot kun viimeksi yritin samanlaista temppua. Kaikki ne äidin kyyneleet, se pelko, että hän menettää oman tyttärensä. Ja minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin yrittää. Yrittää vielä kerran. Ja piilottaa mielikuva kaiken lopettamisesta.

Kohta täytyy kiirehtiä bussiin, olen menossa *yllätysyllätys* ostamaan ruokaa. Ruokaa ruokaa ja vielä vähän lisää ruokaa. Ajattelin käydä samalla apteekissa ostamassa laksatiiveja, niitä turvallisia pieniä pillereitä. Olen aika hyvin saanut itseni vieroitettua, mutta no, lipsahduksia sattuu ja tapahtuu. Ja pelko siitä, että yökkäysrefleksini kokee äkkikuoleman on aina läsnä takaraivossa. Jotenkin on rauhallisempi olo, kun tiedän että voin ainakin jollain metodilla päästä siitä kaikesta moskasta eroon.

Mutta nyt minä juoksen bussiin, postailen illemmalla lisää.

Relapse, recover, repeat

Olen eilisen ja tämän päivän aikana aloittanut ja lopettanut kirjoittamisen uudelleen ja uudelleen. Luen muiden blogeja ja tunnen huonommuutta koska en koe olevani (tässäkään) tarpeeksi hyvä, en yllä muiden tasolle. Olen, ja inhoan yli kaiken tätä sanaa, keskinkertainen. Ihan hyvä, mutta ei tarpeeksi. Ei ikinä tarpeeksi, en missään.

Mutta! Eilen en ahminut! En ahminut, enkä oksentanut, vaan vedin jo iltakuuden aikaan kolme unilääkettä naamaan jotta en pilaisi edes tuota yhtä päivää. Tänään palattiinkin sitten jo takaisin tuttuihin kuvioihin. Mutta jotenkin tuntui erilaiselta, minun ei ollut pakko syödä, olisin voinut olla ahmimatta mutta valitsin? toisin. Oliko se kuitenkaan loppupeleissä sitten minun oma tietoinen valintani vai ei? Who knows, mutta yllättävän positiivinen olo kaikesta huolimatta.

Huomiselle olen laatinut jo nääääin pitkän TO DO- listan, että saan pidettyä itseni kiireisenä mahdollisimman tehokkaasti. Myönnän, että taka-ajatuksena on se ainainen kuluttamisentarve. En vain tahdo pysähtyä miettimään ja ajattelemaan, analysoimaan elämääni ja tilannettani. Surkuttelemaan ja säälimään itseäni. Tahdon vain olla taas pieni. Ja inhoan heikkouttani, että en voi taistella tätä syömishäiriötä vastaan.

Nyt jatkan Gilmoren tyttöjen katselua, mutta ennen sitä Balihaille suuren suuret kiitokset Brillante Weblog- timangista! Ihan hämmennyin tuosta huomonosoituksesta. Mutta kiitän ja kumarran <3. Laitan itse palkinnon kiertämään heti huomenna.

Pus kaikille, ootte kivoja <3

See Sally Binge, binge Sally binge

Ihan ensimmäiseksi: WHAT THE FUCK IS WRONG WITH ME? Kurkku on vereslihalla, suupielet vuotaa verta, rystyset on rakkuloilla, ja minkä kuningasidean minä saan päähäni? Lähdetään kaupungille ostamaan ruokaa :))))). En siis ole vielä mennyt, mutta aikeissa on. En jotenkin pysty rauhottumaan ennen kuin olen saanut sen päivittäisen ahmimis/oksentamis- session pois alta. Mutta hitto kun en jaksa enää. En vaan jaksa että mun elämä on tätä 24/7. Ja en kumminkaan tee asialle mitään, koska multa löytyy ilmeisesti pahemmanlaatuinen aivovamma.

Herään joka ikinen aamu suoraan siihen sanoinkuvaamattomaan ahdistukseen, joka ei lähde pois kuin yllämainitulla keinolla. Tuntuu, että en enää edes välitä painostakaloreistavaa'asta, kunhan vaan saan syödä! Ja ne määrät... Mun ahminnat ei todellakaan ole mitään pientä kokoluokkaa, vaan 'parhaimmillaan' mennään sinne yli 10 000 kalorin. I'm a nomnom freak. Sitten kävellään maha pystyssä vessaan hankkiutumaan eroon kaikesta. Melkein kaikissa alan kirjoissa muuten väitetään, että ahminnoista imeytyy se tietty maaginen prosentti kaloreita. Bullshit sanon minä. Jos tuo väite olisi totta, mun painon pitäisi olla kolminumeroinen luku. En nyt halua kuulosta siltä, että 'ahmikaa vaan, kunhan oksennatte kaiken pois'. En todellakaan.

Ehkä pitäisi vaan hyväksyä, että minä en sitten ikinä parane, en opi syömään ja nauttimaan elämästä. So be it. Kahden osastokeikan ja lukemattomien terapiakäyntien jälkeen mun usko paranemiseen alkaa murentua. Tiedän, että sen halun pitäisi lähteä minusta itsestäni, mutta. Muttamuttamutta. Matkassa on vaan liian monta mutta:a. Olen niin tottunut tähän, turruttamaan itseni joko syömisellä tai syömättömyydellä. Vihaamaan itseäni ja varsinkin vartaloani koska senhän on ihan pakko olla kaiken pahan alku ja juuri.

Miksi minä en osaa lopettaa?

Another Saturday

Ugh, viikonloput ovat aina mulle ihan liian joko/tai- painotteisia. Eilen illalla suunnittelin että menen tämän päivän lähinnä Pepsi Maxilla, Läkeroleilla ja jollain keitolla. Suunnitelmaan tulikin sitten muutos kun menin lupaamaan äidille, että tulen tänään käymään ja katsotaan yhdessä miesten keihään finaali. Ei pitäisi yrittääkään olla sosiaalinen, kun niihin tilanteisiin liittyy melkein aina ruoka tavalla tai toisella. Jos kyseessä olisi ollut ihan kuka tahansa muu kuin oma äiti, olisin voinut luikerrella ulos siitä tilanteesta, mutta en äidin kanssa. Jotenkin en raaski rikkoa sitä sen kuvitelmaa, että mulla menee nyt paljon paremmin ja olen 'toipumassa'.

Liukenin sieltä sitten heti sen finaalin loputtua ja tulin kotiin porsastelemaan vähän lisää ja deletoimaan tämän päivän kalorit. Tänään on ollut ahdistukset ihan sky high- lukemissa. Jotenkin kaupungilla kävellessä tulin äärettömän tietoiseksi omasta koostani. Tai pikemminkin sen paljoudesta. Olen niin ISO! Mua vaan on liian paljon. En halua olla tämän kokoinen. En jaksa enää hävetä omaa kroppaani vaan haluan kävellä kaupungilla ahdistumatta sen kokoluokasta. Kai nyt on sitten 'kurinpalautuksen' aika. Kuulostapas ällöttävän pro-anamaiselta :/.

Nyt olen vaan koomannut ja katsonut koneelta America's Next Top Modelia. Samaa varmaan ohjelmassa huomennakin, myönnän, oon no life :>. Mietin kyllä, että jos olisin reipas niin tekisin yhden työpaikkahakemuksen. Joskin mun mahdollisuudet tuohon työpaikkaan ei varmaan ole parhaat mahdolliset, enkä tiedä jaksaisinko edes käydä kokopäiväisesti töissä. Muttamutta, olisi ainakin jotain ohjelmaa päiviksi. Ensi viikolla meinasin ylittää itseni ja aloittaa taas juoksemisen. Kaipaan sitä niin älyttömän paljon. Njoo, takana on varmasti myös halu kuluttaa, mutta saan siitä paljon muutakin, eli aion nyt ainakin kokeilla miltä se tauon jälkeen tuntuu.

Jatkan nyt ANTM:n tuijottamista ja vätystelyä, toivottavasti teidän viikonloppuun kuuluu parempaa kuin tänne.

<3

Comfortably numb

Huuu, sain tänään jopa tehtyä niitä asioita, joita olin suunnitellut! Tosin sitä tukihakemusta en vielä vienyt, kun ajattelin täytellä sen kotona ihan kaikessa rauhassa. Mutta tiliotteet kävin tulostamassa ja palautin jopa kirjaston myöhässä olleet kirjat. Siihenpä se mun 'hyvä päiväni' sitten loppuikin... Hesburger, need I say more? Nyt istun tässä mahassani noin 5000 kalorin edestä ruokaa ja viivyttelen oksentamaan menoa. En tiedä johtuuko lääkkeistä vai mistä, mutta nykyään en saa enää samanlaisia 'kicksejä' ahmimisesta kuin ennen. Ja se oksentamisen jälkeinen euforiakin on jäänyt jonnekin matkan varrelle. Tiedän, että jos harrastan tätä päivittäin, en liho, mutta en laihdukkaan. Ennen sentään tunsin jotain, nyt kaikki on niin tasapaksua.

Aamulla peilin edessä häpesin taas omaa vartaloani enemmän kuin aikoihin. En vain pysty tuntemaan siitä tyytyväisyyttä, ellei paino ole xx kiloa. Ja kun minä tiedän, että sen painon saavuttaminen ei tuo onnellisuutta tai hyvääoloa. Mutta kumminkin tuntuu, että sinne on päästävä. Ainakin tarpeeksi lähelle. Ehkä sitten tuntisin edes jotain. Jos voisi katsoa peiliin, ilman että tarvitsisi hävetä omaa peilikuvaansa. Kun en minä vain yksinkertaisesti osaa olla itseeni tyytyväinen tällaisena.

Ai niin! Tänään aamulla koin bussissa pienoisia kauhunhetkiä, kun rupesin miettimään viimeisiä menkkojani. Tästä on kulunut jo reilusti yli kuukausi, ja yleensä ne ovat jääneet pois vasta alhaisemmassa painossa. Ja sitten. PAM! Humalainen ilta noin neljä viisi viikkoa sitten. Puoliksi tuntematon mieshenkilö. You know the story. En tiedä, miten todennäköistä raskaaksi tuleminen näillä elämäntavoilla on, tai miten todennäköisesti ne menkat ovat päättäneet jäädä pois jostain aivan muusta syystä. Tarkkailin juuri tänä aamuna alamahaani, ja sitä pömppöä, josta ainakin minä saan 'nauttia' aina ennen kuukautisia. Toivottavasti se olisi nyt merkki nimenomaan niistä menkoista, eikä mistään mini me:sta.

Muokkailen varmaan blogin ulkoasua vielä tämän päivän aikana, en oikein osaa päättää pidänkö nykyisestä sittenkään eniten o__o.

You can't vomit out your feelings

Oksensin. Taas. Nämä viimeiset kolme viikkoa ovat olleet yhtä bulimia- helvettiä. Vessanpöntöstä on mennyt alas satoja euroja, hyvä minä. Ja huomenna sossuun täyttämään ja viemään toimeentulotukihakemusta, pitää vaan toivoa, että niitä rahoja en käytä samalla tavalla. Mutta kun minulla sen ahmimisen voi laukaista ihan mitättömän pienet asiat, enkä kuitenkaan voi elää muulta maailmalta täysin piilossa. En, vaikka miten kovasti välillä yritän. Joskus mietin, miten ihana olisi vain 'kadota' jonnekin aina tarpeen vaatiessa. Jättää kaikki velvollisuudet ja vaivat matkan varrelle, ja mennä turvaan.

Nyt teen taas päässäni pyhiä lupauksia huomisesta: en varmasti ahmi, en oksenna, oikeastaan voisi jättää syömisen kokonaan välistä, ei siitä kuitenkaan mitään hyvää seuraa. Mutta tämänpäivän sessioinnista jäi yli kohtalainen määrä ruokaa, eli aika todennäköisesti löydän itseni huomenna(kin) pää pöntöstä. Tai sitten menen koko päivän Pepsi Maxin ja kahvin voimalla. En tosiaan tiedä. Ennen suunnitelmat ja niissä pysyminen oli kaikki kaikessa, mutta nyt on pakko ottaa vain päivä kerrallaan, koska pää ei kestä enempää. Jos teen edes jonkin viitteellisen ruokailusuunnitelman, niin melko todennäköisesti saan itseni ahdistumaan siitä sen verran, että oksoksoks. It's a loose - loose - situation.

Eilisen lääkärikäynnin yhteydessä nousi esiin osaston mahdollisuus. Kieltäydyin aika jyrkästi ja vakuutin että pärjään vielä avohoidossa. 'Joo joo, kyllä yritän ihan tosissaan, syönsyön, ja noudatan sitä ja sitä suunnitelmaa'. Sentään sain terapian siirrettyä MTK:lle, jonka pitäisi olla ns. huonompi paikka syömishäiriöiden hoidossa, kuin nykyisen YPS:n, jossa olen käynyt. Hoitoni kumminkin silloin ihan ensimmäistä kertaa aloitettiin nimenomaan tuolla MTK:lla, ja itse olin siihen tyytyväinen. Plus, siellä on mukavampi lääkäri, joka ei onneksi perusta punnituksista ja painokeskeistä hoidosta. Eli ei painokontrolleja! Ja toivottavasti saisin myös sen KELA:lle niin tärkeän B- lausunnon tuolta sairaslomaa varten. En nykyisellään jaksaisi opiskella millään, tai sitten vetäisin koko homman niin överi-suorittamiseksi, että saisin burn outin.

Nyt alkaa jo punainen lanka kadota tästä tekstistä, johtuu varmaan kellonajasta ja muutenkin olotilasta. Kiitos ihan hirvittävän paljon kommenteista, ne lämmittävät mieltä <3

First time for everything

En tiedä, miten sitä oikein aloittaisi tämän ihan ensimmäisen tekstin..? On semmoinen tunne, että on nääääin paljon kirjoitettavaa, mutta toisaalta, olen aina ollut maailman huonoin itseni esittelemisessä. Jotenka aion nyt sokeasti luottaa siihen, että mahdolliset lukijat oppivat tuntemaan minut paremmin sitten tulevien bloggauksien kuluessa.

Pientä infoa yritän nyt tähän kuitenkin itsestäni koota. Olen tänä vuonna pyöreät (pun intented) 20- vuotta täyttänyt tyttö/nainen/tjms, en osaa oikein luokitella itseäni enää kummaksikaan :/. Syömiseni on ollut outoa niin kauan kuin jaksan muistaa, tosin vasta tässä parin, kolmen vuoden sisällä oireilu on vakavoitunut. Bulimian kautta anoreksiaan ja sieltä taas takaisin. Nyt tasapainoilen (huonolla menestyksellä) tervehtymisen ja laihduttamisen välillä. En vain tiedä, osaanko enää elää ilman tätä kaikkea. Tätä, joka nykyisellään täyttää elämäni melkein 100 %. Ahmin, oksennan, laihdutan, liikun pakkomielteisesti, täsmäsyön, repsahdan, ahmin, oksennan, jne... Kahden osastokeikan jälkeen alkaa tuntua jo siltä, että ehkä tämä on vain mulle ihan oikein. Elää tällainen elämä. Oikeastaan saavuttamatta mitään, paitsi ehkä vielä joskus se ihana keveys. Viime aikoina ajatukset ovat taas kiemurrelleet laihduttamisen ympärillä... Jos vain ihan muutaman kilon? Kyllä minä psytyn lopettamaan ajoissa tällä kertaa, ihan varmasti pystyn. Mutta pystynkö oikeasti?

Ehkä tämä ei ollut paras mahdollinen aloitus, mutta se on kumminkin minun aloitukseni. Kysyä saa ja vastailen parhaani mukaan :>. Jatkossa pyrin kirjoittamaan ihan vaan jokapäiväisistä jutuista ja varmaan kohtatoivottavastisairaslomalaisena ajanpuutteesta kärsivänä päivittelenkin luultavasti ärsyttävän usein ;>.