Ihan ensimmäiseksi: WHAT THE FUCK IS WRONG WITH ME? Kurkku on vereslihalla, suupielet vuotaa verta, rystyset on rakkuloilla, ja minkä kuningasidean minä saan päähäni? Lähdetään kaupungille ostamaan ruokaa :))))). En siis ole vielä mennyt, mutta aikeissa on. En jotenkin pysty rauhottumaan ennen kuin olen saanut sen päivittäisen ahmimis/oksentamis- session pois alta. Mutta hitto kun en jaksa enää. En vaan jaksa että mun elämä on tätä 24/7. Ja en kumminkaan tee asialle mitään, koska multa löytyy ilmeisesti pahemmanlaatuinen aivovamma.Herään joka ikinen aamu suoraan siihen sanoinkuvaamattomaan ahdistukseen, joka ei lähde pois kuin yllämainitulla keinolla. Tuntuu, että en enää edes välitä painostakaloreistavaa'asta, kunhan vaan saan syödä! Ja ne määrät... Mun ahminnat ei todellakaan ole mitään pientä kokoluokkaa, vaan 'parhaimmillaan' mennään sinne yli 10 000 kalorin. I'm a nomnom freak. Sitten kävellään maha pystyssä vessaan hankkiutumaan eroon kaikesta. Melkein kaikissa alan kirjoissa muuten väitetään, että ahminnoista imeytyy se tietty maaginen prosentti kaloreita. Bullshit sanon minä. Jos tuo väite olisi totta, mun painon pitäisi olla kolminumeroinen luku. En nyt halua kuulosta siltä, että 'ahmikaa vaan, kunhan oksennatte kaiken pois'. En todellakaan.
Ehkä pitäisi vaan hyväksyä, että minä en sitten ikinä parane, en opi syömään ja nauttimaan elämästä. So be it. Kahden osastokeikan ja lukemattomien terapiakäyntien jälkeen mun usko paranemiseen alkaa murentua. Tiedän, että sen halun pitäisi lähteä minusta itsestäni, mutta. Muttamuttamutta. Matkassa on vaan liian monta mutta:a. Olen niin tottunut tähän, turruttamaan itseni joko syömisellä tai syömättömyydellä. Vihaamaan itseäni ja varsinkin vartaloani koska senhän on ihan pakko olla kaiken pahan alku ja juuri.
Miksi minä en osaa lopettaa?
4 kommenttia:
sitähän kaikki kysyy minulta, miksi et lopeta. etkö nyt jo ole tehnyt tuota tarpeeksi ja poikaystävä hokee MINÄ EN VAIN YMMÄRRÄ!
no helvetti, et tietenkään ymmärrä, kun en minäkään. en tiedä miksi teen tätä päivästä toiseen; kiusaan itseäni ja kehoani. teen vastoin kaikkea sitä mitä todella haluaisin. kukaan ei ymmärrä, siksi se on sairaus. ja siihen tarvitaan apua.
mutta entä kun sitä apua on jo saanut enemmän kuin tarpeeksi, mutta papereissa lukee, ettei voida enempää auttaa. ne sanoo, sinun täytyy tulla vastaan.
mutta en voi irroittaa. (MIKSI?) en vain voi. en uskalla. en helvetti uskalla. en tiedä.
en jaksa tätä enää. en sitä että pakenen yöllä kotiin juhlista vain että saan tyhjnetää jääkaappini johon olin päivällä ostanut kunnon ruuat, jotta voisin täs-mä-syö-dä ja olla normaali eikä pitäisi (kuulemma) mieli tehdä ahmia. hah! ei ne tajuu. ei se ole fyysistä. se halu ahmia. se on psyykkistä. jotain joka on pakko suorittaa jotta ahdistus menee pois. jotain joka on vain pakko tehdä.
se on niin surullista :( enkä tiedä itsekään mitä enää tehdä.
hei, sinulle on jotain blogissani :--)
Toi on enempi juu psyykinen vaiva kuin fyysinen. itsekin olin aiemmin bulimikko mutta parannuin pari vuotta sitten..tosin yhä välillä tekis mieli mennä ahmimaan ja puklaa,mut en vaan mene..keho tarttee kaloreita elääkseen..mä parannuin omin voimin, sun ehkä kantsis käydä juttelee asita psykologilla, ei ne sua tuomitse tai määrää hoitoon,ellet halua. kaveri ei saa lapsia nuoruuden bulimiansa takia, älä tee samaa virhettä.
ymmärrän sua oikeesti. itse herään aamulla turvonneena ja mietin, että miksi minä? edellisiltana tullu ahmittua n 5000kcal... enkä mä oksenna niitä koskaan. en edes haluaisi.
ahminnan aikana tuntuu kuin unohtaisin kalorit, painon ja kokoni täysin... aamulla kun herään olo on turvonnu. en haluu nousta ja mennä ihmisten ilmoille. haluisin vaan jäädä makaa siihen koko päiväks.
ps. kiva blogi sulla. meissä kahdessa on jonkun verran yhteistäkin...
Lähetä kommentti