She's lost control again

Olen miettinyt tänään niin paljon kaikkea. Elämääni, itseäni, perhettäni, tulevaisuuttani... Tai pikemminkin sen puutetta. En uskalla suunnitella edes huomista enää, koska en tiedä mitä jaksan tehdä. En uskalla suunnitella syömisiäni, koska pelkään että ahdistun, ahmin, ja oksennan. Ja minä pelkään ruokaa. Ruoka pelottaa minua enemmän kuin mikään muu tässä maailmassa. Pelkään itseäni ruoan lähellä. Miten se tällä kertaa vaikuttaa minuun? Otanko, enkö ota, näykinkö vai ahmin kaksin käsin?

Mitä helpommaksi oksentaminen muuttuu sitä enemmän pelkään sitäkin, koska lopettaminen muuttuu aina vaan vaikeammaksi. Ja en kumminkaan ole siinä tarpeeksi hyvä, en itselleni. Katson peiliin toimituksen jälkeen, nostan paitaa, ei, ei hyvä, liian iso maha, juo vähän vettä vielä ja oksenna uudelleen, vielä yhden kerran, yhden kerran vain, sitten on parempi olo. Katson uudelleen peiliin, ei vieläkään, mutta en jaksa enää kakoa pöntön yllä, kaivan repustani sen tutun pienen purkin, kaadan pyöreitä pillereitä kädelleni. Monta? Viisi? Kymmenen? Riittäisikö se? Puhdistaisiko se minua tarpeeksi, ehkä jos en huomenna syö mitään, korkeintaan Läkeroleja, olenko sitten tarpeeksi hyvä, riitänkö jo. Ole kiltti ja sano että riitän, kerro vain minulle, että olen hyvä tällaisena, että saan antaa jo periksi.

Koska minä en halua olla se tyttö joka juoksee kaupungilla kaupasta toiseen, koska ei kehtaa ostaa kaikkea sitä ruokaa yhdestä paikasta. Joka kiertää tasaisin väliajoin eri apteekeissa, mutta ei enää siinä yhdessä, siellä ne jo tietävät, näkivät lävitseni. En halua olla se tyttö, joka istuu bussissa ja katsoo ikkunasta tyhjyyteen, joka tulee tyhjään kotiin, vankilaan jonka on itse rakentanut. Se tyttö joka viettää illan yksinäiset tunnit syöden ja oksentaen, miettien miksi. Miksi minä?