Olen tänään miettinyt paljon sitä viime viikkoista osasto-ehdotusta. Entä jos sittenkin olisin uskaltanut antaa periksi? Olisiko minulla nyt parempi olla? Toisiko siihen osaston ihanaan turvallisuuden kehtoon tuudittautuminen edes jonkinlaista mielenrauhaa? Nyt on niin vaikea sanoa, että 'Hei en minä pärjäkään yksin, tahdon sittenkin, otatteko vielä, kelpaanko enää?'Minulla on piilossa käyttämättömiä lääkkeitä, ja reseptillä toinen mokoma lisää. Olen pelottavan usein leikkinyt ajatuksella, että vedän ne kaikki huiviin kerralla. Olen jopa miettinyt päässäni, miten kävelen tästä asunnoltani apteekkiin, sitten kauppaan, sitten takaisin asunnolle... Sitten mieleen palaa äidin kasvot kun viimeksi yritin samanlaista temppua. Kaikki ne äidin kyyneleet, se pelko, että hän menettää oman tyttärensä. Ja minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin yrittää. Yrittää vielä kerran. Ja piilottaa mielikuva kaiken lopettamisesta.
Kohta täytyy kiirehtiä bussiin, olen menossa *yllätysyllätys* ostamaan ruokaa. Ruokaa ruokaa ja vielä vähän lisää ruokaa. Ajattelin käydä samalla apteekissa ostamassa laksatiiveja, niitä turvallisia pieniä pillereitä. Olen aika hyvin saanut itseni vieroitettua, mutta no, lipsahduksia sattuu ja tapahtuu. Ja pelko siitä, että yökkäysrefleksini kokee äkkikuoleman on aina läsnä takaraivossa. Jotenkin on rauhallisempi olo, kun tiedän että voin ainakin jollain metodilla päästä siitä kaikesta moskasta eroon.
Mutta nyt minä juoksen bussiin, postailen illemmalla lisää.
1 kommentti:
Minäkin mietin aina ajatuksella vetää hirveästi lääkkeitä ja kuolla. Se on yllättävän rauhoittava ajatus, eikö? Ja sitten minäkin mietin äitäni ja perhettäni. Ja kavereitani.
Lähetä kommentti